En tiedä kumpaa lopulta
pelkäsin enemmän,
rakkauttani
vai sinun kiihkeää rakkauttasi minuun
En, en minä lakannut rakastamasta koskaan!
rakkauteni paljous vain
sai minut sulkeutumaan, liian voimakkaiden tunteiden
paineessa menin lukkoon, vetäydyin
kuohuvasta virrasta
Muistan kyllä hetken
Istuimme rappukäytävässä ikkunan luona, painauduit
rintaani vasten,
hätkähdit kauemmas, putosit
silmissäsi tuo hämillinen kysymys
Olenko lakannut rakastamasta?
Ei, en minä lakannut rakastamasta
En vielä
Kun sydämeni oli pakahtua
katsoessani kasvoihisi
riipaisevat linnut lensivät lävitseni
sahateräisinä veitsinä
jättäen jäljelle vain raadellun, puhkotun ruumiin
Kuinka olisin halunnut
nousta yläpuolelle kaupungin, yläpuolelle
kaalin hajun ja sireenien ulvonnan,
sinua käsivarsillani kantaen
olisimme yhtyneet tähtien ikuiseen
keinuntaan!
Kaiken sen - aivan liian kauniin - itsessäni tukahduttaen
annoin katseeni kovettua:
anovien silmiesi edessä vaikenin ja
käännyin katselemaan likaista pihaa alhaalla
katujen kuilussa
Niin, miksi lakkasin rakastamasta?
Vuosien jälkeen
seison tässä pihassa, katselen
laskevan auringon punaamaa ikkunaa,
voin melkein nähdä
meidät toisiamme vasten ja nuoren rakkautemme
Kuinka tahtoisinkaan nousta kattojen ylle,
suudella sinua taas aamuun asti ja vielä kaikkien aamujen läpi
Tuntisin hentona käsivarsillani
liekehtivän nuoren kehosi täynnä elämän paloa ja
uskoa ikuiseen rakkauteen
Tiedätkö, minulta kesti vuosia päästä jaloilleni
Tapasin Elsan
Hänellä oli samanlainen hymy
kuin sinulla, mutta hänen rakkautensa
ei ollut yhtä pelottavaa
Ei niin ehdotonta
Luulin rakastuneeni, ja liian myöhään ymmärsin
tavoittelevani sinua toisen kautta
Ehkä silloin rakkauteni kuoli?
Nyt olen ollut kolme kertaa naimisissa
ja kolme kertaa erosin,
toisesta avioliitosta on lapsia, nekin ovat jo aikuisia
Kuinka löytäisin rakkauden, uudelleen?
Tässä minä seison
Tunnen nuoren ruumiisi ruumistani vasten,
sen kiihkeän palon, haparoivat liikkeet
täynnä pidättelemätöntä tulta, voimaa ja uskoa
ikuiseen rakkauteen
Rakkaus!
Se on niin hassua
Hitain askelin käännyn
Pois
Porttikongissa huivipäinen nainen
kävelee vastaan, kaalin tuoksulta lemahtaen, taluttaa lastenlasta
Hätkähdän,
uurteisissa kasvoissaan
jotain niin tuttua -
Katseemme kohtaavat,
seisahdumme
Ja pienen hetken ajan, huikaisevan
silmänräpäyksen
lennämme korkealla kaupungin kattojen yllä,
siellä missä tähdet ovat
aikaa ja katoavaisuutta kirkkaammat
Jossain siellä
Kuuntele minua
Aurinko on laskenut,
kaikki ikkunat ovat pimeitä
Havahdun unelmista, palaan takaisin
sänkyyn Elsani viereen
Hän tuoksuu vienosti laventelilta,
kuiskaan hänelle hiljaa
Rakkaani
Koskettaessani sinua - pimeässä -
kuulen äänesi vastaavan kuin kaukaa, silti
läheltä
Ikäänkuin oman sydämeni syvyydestä,
äänesi soinnissa nuoruuden palo ja tähtien tuike
ajattomuuden kirkas humina,
tässä kipujen ja toiveiden maailmassa
Rakkaani
Ja yhteenpurtujen hampaideni välistä minä huudan,
jotain aikaisempaa siteeraten:
Pure minua, rakkaani
(10. 9. 2007, syntyi minun osuutena toisen kirjoittajan kanssa käymääni runodialogiin jossa rakensimme tarinaa rakastavista jossain)
