vasaroiden äänet.
Vesillä olevaa laivaa valaistaan:
lippu korkealle, kuolema on voitettu!
Juhlavasti lausuu hiippalakkinen kapteeni
oikeat rakkauden sanat
vuosisatoja sitten sovittuissa
kohdissa.
Ja keskilaivassa kaikuu
urkujen pauhu.
Seilataan, seilataan
ihanaa tulevaisuutta kohti:
Taivaan maa, ihana Kaanaan maa!
Pieni poika kontallaan
katselee pohjan tammilankkuja,
ihmettelee sisään hyökyvää jäistä vettä.
Pärskeet polvissaan
miettii - ylistysvirren alle kysymyksensä
hukkuu:
Onko aika rakentaa, kun pitäisi
telakalle vetää, korjata ja
parantaa?
Ja jostain vastaa
hiljainen, rakastava ääni.
Sattuu se minuunkin, lapseni
kun nauloilla
joiden piti yhdistää, nyt
rakennetaan omaa huvipurtta, oman lipun alla
karikolle seilaavaa.
Niin kaikuu keväisessä illassa
vasaroiden kumea ääni.
Ja hengellinen kuolema kuin sumu
kietoo alttarilla palvelevien hurskaat hahmot.
19. 4. 2014. "Historia"-runon jälkimainingeissa syntynyt.
Kirkkopolitiikkaa ja sen kritiikkiä. Evankelisluterilaisen kirkon kehityksestä ja erkaantumisesta omalle, omituiselle linjalleen... Osin myös arvostelijoiden (itseni mukaan lukien) äänensävyistä, jotka nekin, ikävä kyllä, voivat saada liian kärkevän (?) sävyn. Yhdessä pitäisi rakentaa, mutta kuinka rakentaa, jos ei ole yhteistä, evankeliumin mukaista perustaa...
Evankeliumi ei menetä voimaansa vaikka kirkkolaitos liitoksissaan natiseekin, huojuu reittien risteyksissä, korvatessaan merimerkkejä nykyaikaisemmalla teologialla, ikiaikaiset majakat ihmismielen häilyvällä virvatulella.
