Laitat päähäsi virttyneen ylioppilaslakin,
valitat että pää on kasvanut.
Niinhän se tekee, rakkaani.
Kaikki tässä maailmassa perustuu mielikuviin.
Joku laittaa silikonia rintoihin
botoxia huuliin
saadakseen ulokkeet
houkuttelevasti tötterölle.
Toinen korostaa uurteitaan,
laittaa ohuen paidan
liivittöminä riippuvien lattarintojen peitoksi
osoittaakseen luonnollista kauneuttaan.
Hitsi vieköön, se vetoaa minuun.
Kuinka vaikeaa
meidän on tavoittaa
todellisuus
kipeästi peiteltyjen
ehdollistumien ja tietoviisauden
paisuttamien päidemme läpi.
Äänenpainoilla ja -sävyillä luodaan vaikutelmia,
eleillä, ilmeillä, hienovaraisilla
värähdyksillä silmäkulmassa, poskilihaksessa.
Katso !
Hiekkakentällä jänis
nousee takajaloilleen, jähmettyy -
koira valitsee puunrunkoa kiipeävän oravan
kiinnostavammaksi, juoksee puun alle
haukkumaan.
Yrittää kiivetä runkoa pitkin, kiellän -
muista lonkka ja nivelet, lonkka ja nivelet !
Kirjoitetussa sanassa, jossa
sävyjä ja painoja
on vaikeampi erottaa,
käytetään teatraalisina tehokeinoina
pilkkuja, pisteitä ja väliviivoja, kursivointia.
Toisto myös on tehokeino.
Muista lonkka ja nivelet.
Muistuu mieleen
keskustelumme saunan eteisessä
viikko tai pari sitten.
Otit puheeksi henkilön
jonka
käyttäytyminen
oli luonut sinussa positiivisen mielikuvan.
Vastasin ystävällisellä hymähdyksellä...
Annoin sinun ymmärtää, että on hänelläkin
huonot puolensa, ja että sellaista
henkilöä ei välttämättä saisi päästää
johtotehtäviin.
En sanonut suoraan -
kukaan ei voi sanoa että olisin varsinaisesti
mustamaalannut tai panetellut,
mutta vihjaillen annoin ymmärtää
hänen heikkoutensa, ja että oli joskus ollut tilanne
jossa minä olin oikeassa, hän väärässä.
Vihjailevin puhein heitin ylleen varjoa.
Havahduin.
Tuntui niin kovin kurjalta.
Pyysin anteeksi ala-arvoisia puheitani.
Myrkyttäminen on helppoa,
liian helppoa.
Ja kuinka vaikeaa onkaan tavoittaa
todellisuus.
Vaikea on hahmottaa
sitä kuinka hahmotamme, tarkkailla
tarkailemisen mekamismeja.
Sinä lähdit töihin, valkolakki päässäsi -
ei välttämättä kovin virttynyt, se oli runollinen
tehokeino, myönnän, mutta sanasi olivat
totta, sanoit: - Pää on kasvanut.
Sekin on totta, että
koiran kanssa lenkille lähtiessäni
katsoin itseäni peilistä, ajattelin että
vanhaksi vatsakkaaksi äijäksi olen sentään
vielä aika vetävän näköinen.
Otin kameran mukaan, jos vaikka
ottaisin poseerauskuvan minusta ja koirasta.
Mutta ei sellaista tyrkkykuvaa viitsi
mihinkään laittaa, ei rohkene.
Läpinäkyväähän se olisi:
yritän tyrkyttää itseäni tytöille,
tai ainakin luoda itsestäni kiinnostavan
kuvan.
Sitten tulee mieleen ajatus.
Jospa kehitän jonkinlaisen runon
kuvan taustaksi, kuva olisi ikäänkuin
itseironinen lisäys runoon?
Hyvä, sillä tavalla minä toimin.
Kävelen koiran kanssa, suunnittelen
tulevaa runoa.
Kuinka vaikeaa
meidän onkaan tavoittaa
todellisuus...
Lenkiltä tultua laitan koiralle ruokaa,
glukosamiinia ruoan joukkoon
vahvistamaan nivelten toimintaa.
Kirjoitan faktarunon.
Runossa tärkeää on rivitys.
Sinä laitoit päähäsi ylioppilaslakin,
sanoit että pää on kasvanut.
Koira nukkuu sohvalla,
katselen kirjainten putoilemista
tietokoneen näytölle.
Ja kiillotan vappunenää.
(Runo ja valokuvat 1. 5. 2014)
