torstai 8. toukokuuta 2014

Ja tietysti: äitienpäivää


äidin katseesta
maitoa tärkeämmän
imevät lapset

     ja mitä sitten vielä hmm

tulevat tietoiseksi

     sanotaan että 
     ihmisen ensimmäiset kolme vuotta
     ovat loppuelämän kannalta 
     tärkeimmät

     lapsipsykologian viimeisimmät havainnot tosin
     alleviivaavat kahta ensimmäistä kuukautta

     lapsi joka ei ensimmäisinä viikkoina 
     saa riittävästi kosketusta
     vierastaa sitä myöhemminkin

     tekee kaikkensa saadakseen
     mutta ei osaa ottaa vastaan

     ruokatunnilla
     kävelen työpaikalta lounasravintolaan
     matkalla sommittelen tankaa
     äitienpäiväksi

äidin katseesta
maitoa tärkeämmän
imevät lapset

tulevat tietoiseksi

     niinkö
     ei

     koulun ohi kävellessäni
     kuuntelen hälinää

     kentällä pojat potkivat palloa

kasvavat ihmisiksi
hellyydellä ruokitut

     kuulostaa mukavalta

     ja tähän kohtaan voisi lisätä maininnan
     että toissaviikolla
     bussissa matkalla töistä kotiin
     minua haastateltiin sanomalehteen

     lehteen tuli oikein hyvä kuva, 
     siitä voisi ottaa valokuvan, minusta 
     sanomalehdessä

     kuvitukseksi tähän 

     astun ravintolaan, tervehdin 
     ja mielessäni sommittelen runoa
 
äidin katseesta
maitoa tärkeämmän
imevät lapset
kasvavat ihmisiksi
hellyydellä ruokitut

    kentällä pojat potkivat palloa
    laitan lautaselle hapankaalia, porkkaraastetta
    perunamuusia ja kastiketta

    elämän aallokossa

    katseellasi kosketa kauniisti, hiljaa
    niitä joiden sielussa
    vajaus tekee vahinkoja

    muista

    lyömällä et akkua täytetyksi saa




Tapahtui 9:56


Niin kuin lokin huuto

kaupungissakin
mereltä tuoksuu

rakkaan iho ja suolaheinä



19. 4. 2014

Tapahtui 5:21 ja 5:28-5:32


Laulakaa linnut.
Menet tai jäät, eivät ne
muuta lauluaan.

Jos ehkä kuulen toisin
olen siinä vain minä.


4. 5. 2014. Rentoutin itseäni tankarunoilulla tärkeämpien kirjoitustöiden lomassa. Ajattelin sommitella tankan tankan sommittelemisesta mutta syntyikin tällainen. Noin minuutin tanka 5:21. Loppuosan sanojen järjestystä muokattu 5:28-32.

torstai 1. toukokuuta 2014

Hauskaa vappua




Laitat päähäsi virttyneen ylioppilaslakin,
valitat että pää on kasvanut.

Niinhän se tekee, rakkaani.

Kaikki tässä maailmassa perustuu mielikuviin.

Joku laittaa silikonia rintoihin
botoxia huuliin
saadakseen ulokkeet
houkuttelevasti tötterölle.

Toinen korostaa uurteitaan,
laittaa ohuen paidan
liivittöminä riippuvien lattarintojen peitoksi
osoittaakseen luonnollista kauneuttaan.

Hitsi vieköön, se vetoaa minuun.

Kuinka vaikeaa
meidän on tavoittaa 
todellisuus
kipeästi peiteltyjen 
ehdollistumien ja tietoviisauden
paisuttamien päidemme läpi.

Äänenpainoilla ja -sävyillä luodaan vaikutelmia,
eleillä, ilmeillä, hienovaraisilla
värähdyksillä silmäkulmassa, poskilihaksessa.

Katso !

Hiekkakentällä jänis
nousee takajaloilleen, jähmettyy -
koira valitsee puunrunkoa kiipeävän oravan
kiinnostavammaksi, juoksee puun alle
haukkumaan.

Yrittää kiivetä runkoa pitkin, kiellän -
muista lonkka ja nivelet, lonkka ja nivelet ! 

Kirjoitetussa sanassa, jossa 
sävyjä ja painoja 
on vaikeampi erottaa, 
käytetään teatraalisina tehokeinoina
pilkkuja, pisteitä ja väliviivoja, kursivointia.
Toisto myös on tehokeino.

Muista lonkka ja nivelet. 

Muistuu mieleen 
keskustelumme saunan eteisessä
viikko tai pari sitten.

Otit puheeksi henkilön
jonka
käyttäytyminen 
oli luonut sinussa positiivisen mielikuvan.

Vastasin ystävällisellä hymähdyksellä...
Annoin sinun ymmärtää, että on hänelläkin
huonot puolensa, ja että sellaista 
henkilöä ei välttämättä saisi päästää 
johtotehtäviin.

En sanonut suoraan -
kukaan ei voi sanoa että olisin varsinaisesti
mustamaalannut tai panetellut, 
mutta vihjaillen annoin ymmärtää
hänen heikkoutensa, ja että oli joskus ollut tilanne
jossa minä olin oikeassa, hän väärässä.

Vihjailevin puhein heitin ylleen varjoa.
Havahduin.

Tuntui niin kovin kurjalta.
Pyysin anteeksi ala-arvoisia puheitani.

Myrkyttäminen on helppoa,
liian helppoa.

Ja kuinka vaikeaa onkaan tavoittaa 
todellisuus.
Vaikea on hahmottaa 
sitä kuinka hahmotamme, tarkkailla
tarkailemisen mekamismeja.

Sinä lähdit töihin, valkolakki päässäsi -
ei välttämättä kovin virttynyt, se oli runollinen
tehokeino, myönnän, mutta sanasi olivat 
totta, sanoit: - Pää on kasvanut.

Sekin on totta, että 
koiran kanssa lenkille lähtiessäni
katsoin itseäni peilistä, ajattelin että
vanhaksi vatsakkaaksi äijäksi olen sentään
vielä aika vetävän näköinen.

Otin kameran mukaan, jos vaikka
ottaisin poseerauskuvan minusta ja koirasta.

Mutta ei sellaista tyrkkykuvaa viitsi
mihinkään laittaa, ei rohkene.
Läpinäkyväähän se olisi:
yritän tyrkyttää itseäni tytöille,
tai ainakin luoda itsestäni kiinnostavan 
kuvan.

Sitten tulee mieleen ajatus.
Jospa kehitän jonkinlaisen runon
kuvan taustaksi, kuva olisi ikäänkuin
itseironinen lisäys runoon?

Hyvä, sillä tavalla minä toimin.
Kävelen koiran kanssa, suunnittelen 
tulevaa runoa.

Kuinka vaikeaa
meidän onkaan tavoittaa 
todellisuus...

Lenkiltä tultua laitan koiralle ruokaa,
glukosamiinia ruoan joukkoon
vahvistamaan nivelten toimintaa.

Kirjoitan faktarunon.

Runossa tärkeää on rivitys.
Sinä laitoit päähäsi ylioppilaslakin,
sanoit että pää on kasvanut.

Koira nukkuu sohvalla,
katselen kirjainten putoilemista
tietokoneen näytölle.

Ja kiillotan vappunenää.


(Runo ja valokuvat 1. 5. 2014)



Joinain päivinä


Joinain päivinä olen 
huipulla

Kasvoni valolle avoimet
ja poskilla tuulen hyväilevä liike,
tunnen jäsenissäni voiman
eikä mikään ole minulle mahdotonta

Joinain päivinä
kuljen syvissä mustissa
laaksoissa

Jähmettyneet käsivarteni
kuin kuolemaisillaan olevan puun oksat
törröttävät jäsentymättömässä maisemassa,
ja luulen

pienikin ilmavirta
voi katkaista tai repiä juuriltaan
koko puun:
vapisevan, heikoksi käyneen

sieluni

Kunnes jonain päivänä
päivien joukossa,
rakkaani,
olen oppinut
vaikeimman läksyn

Suru ja ilo eivät ole toistensa vastakohdat
niin kuin valo ja pimeä,
ne kuuluvat elämän tanssivaan
liekkiin

Sielua raastava tuska parahduksineen
ja hersyvän naurun
kirkas sointi

eivät ole toistensa vastakohdat
niin kuin kuolema on elämän vastakohta

Ja nyt minä tiedän
ettei täyttymys löydy hetkellisistä tunteista
eikä minun tarvitse paeta rosoisen sieluni kohtaamista
ollakseni tyydytetty

Ja ymmärrys asioiden ikuisesta luonteesta
ei tee elämästä tasapaksua, 
vaikka tyynnyttääkin turhanpäiväiset
myrskyt ja virvatulet

Niin kuljen päivieni läpi
huipuilla, laaksoissa

Huipuilla
takertumatta huikaiseviin näkymiin
kuin kotini olisi niissä

Laaksoissa
pyrkimättä epätoivoisesti ylöspäin
kuin kotini olisi siellä

Minun kotini on
kalliolla
joka kulkee mukanani,
ja sen kallion nimi on elämä

ja sen kallion nimi on rakkaus

ja sen kallion nimi on armo

ja sen kallion nimi on rauha

Siksi kuljen
sydän ääriään myöten avoinna
niin tuskalle kuin ilolle,
jotka kumpikin kuuluvat elämään

Rakkaani


(13. 1. 2008)

En tiedä kumpaa lopulta

En tiedä kumpaa lopulta 
pelkäsin enemmän, 
rakkauttani 
vai sinun kiihkeää rakkauttasi minuun 

En, en minä lakannut rakastamasta koskaan! 
rakkauteni paljous vain 
sai minut sulkeutumaan, liian voimakkaiden tunteiden 
paineessa menin lukkoon, vetäydyin 
kuohuvasta virrasta 

Muistan kyllä hetken 

Istuimme rappukäytävässä ikkunan luona, painauduit 
rintaani vasten, 
hätkähdit kauemmas, putosit 
silmissäsi tuo hämillinen kysymys 

Olenko lakannut rakastamasta? 

Ei, en minä lakannut rakastamasta 
En vielä 

Kun sydämeni oli pakahtua 
katsoessani kasvoihisi 
riipaisevat linnut lensivät lävitseni 
sahateräisinä veitsinä 
jättäen jäljelle vain raadellun, puhkotun ruumiin 

Kuinka olisin halunnut 
nousta yläpuolelle kaupungin, yläpuolelle 
kaalin hajun ja sireenien ulvonnan, 
sinua käsivarsillani kantaen 
olisimme yhtyneet tähtien ikuiseen 
keinuntaan! 

Kaiken sen - aivan liian kauniin - itsessäni tukahduttaen 
annoin katseeni kovettua: 
anovien silmiesi edessä vaikenin ja 
käännyin katselemaan likaista pihaa alhaalla 
katujen kuilussa 

Niin, miksi lakkasin rakastamasta? 

Vuosien jälkeen 
seison tässä pihassa, katselen 
laskevan auringon punaamaa ikkunaa, 
voin melkein nähdä 
meidät toisiamme vasten ja nuoren rakkautemme 

Kuinka tahtoisinkaan nousta kattojen ylle, 
suudella sinua taas aamuun asti ja vielä kaikkien aamujen läpi 
Tuntisin hentona käsivarsillani 
liekehtivän nuoren kehosi täynnä elämän paloa ja 
uskoa ikuiseen rakkauteen 

Tiedätkö, minulta kesti vuosia päästä jaloilleni 

Tapasin Elsan 
Hänellä oli samanlainen hymy 
kuin sinulla, mutta hänen rakkautensa 
ei ollut yhtä pelottavaa 
Ei niin ehdotonta 

Luulin rakastuneeni, ja liian myöhään ymmärsin 
tavoittelevani sinua toisen kautta 

Ehkä silloin rakkauteni kuoli? 

Nyt olen ollut kolme kertaa naimisissa 
ja kolme kertaa erosin, 
toisesta avioliitosta on lapsia, nekin ovat jo aikuisia 

Kuinka löytäisin rakkauden, uudelleen? 

Tässä minä seison 
Tunnen nuoren ruumiisi ruumistani vasten, 
sen kiihkeän palon, haparoivat liikkeet 
täynnä pidättelemätöntä tulta, voimaa ja uskoa 
ikuiseen rakkauteen 

Rakkaus! 

Se on niin hassua 
Hitain askelin käännyn 

Pois 

Porttikongissa huivipäinen nainen 
kävelee vastaan, kaalin tuoksulta lemahtaen, taluttaa lastenlasta 

Hätkähdän, 
uurteisissa kasvoissaan 
jotain niin tuttua - 

Katseemme kohtaavat, 
seisahdumme 

Ja pienen hetken ajan, huikaisevan 
silmänräpäyksen 
lennämme korkealla kaupungin kattojen yllä, 
siellä missä tähdet ovat 
aikaa ja katoavaisuutta kirkkaammat 

Jossain siellä 

Kuuntele minua 

Aurinko on laskenut, 
kaikki ikkunat ovat pimeitä 

Havahdun unelmista, palaan takaisin 
sänkyyn Elsani viereen 

Hän tuoksuu vienosti laventelilta, 
kuiskaan hänelle hiljaa 

Rakkaani 

Koskettaessani sinua - pimeässä - 
kuulen äänesi vastaavan kuin kaukaa, silti  
läheltä 

Ikäänkuin oman sydämeni syvyydestä, 
äänesi soinnissa nuoruuden palo ja tähtien tuike 
ajattomuuden kirkas humina, 
tässä kipujen ja toiveiden maailmassa 

Rakkaani 

Ja yhteenpurtujen hampaideni välistä minä huudan, 
jotain aikaisempaa siteeraten: 

Pure minua, rakkaani


(10. 9. 2007, syntyi minun osuutena toisen kirjoittajan kanssa käymääni runodialogiin jossa rakensimme tarinaa rakastavista jossain)

Niin tai näin

Joskus ihmiset
vain kasvavat erilleen,
luulen kuitenkin
useammin eron syy:
emme tahtoneet kasvaa


(Ihmissuhdetankaa 23. 4. 2014)

Mihin kohtaan rajat?

Kauniit ovat keväisessä illassa
vasaroiden äänet.
Vesillä olevaa laivaa valaistaan: 
lippu korkealle, kuolema on voitettu!

Juhlavasti lausuu hiippalakkinen kapteeni
oikeat rakkauden sanat
vuosisatoja sitten sovittuissa 
kohdissa.

Ja keskilaivassa kaikuu
urkujen pauhu.
Seilataan, seilataan 
ihanaa tulevaisuutta kohti:

Taivaan maa, ihana Kaanaan maa! 

Pieni poika kontallaan
katselee pohjan tammilankkuja,
ihmettelee sisään hyökyvää jäistä vettä.
Pärskeet polvissaan
miettii - ylistysvirren alle kysymyksensä
hukkuu:

Onko aika rakentaa, kun pitäisi
telakalle vetää, korjata ja 
parantaa?

Ja jostain vastaa 
hiljainen, rakastava ääni.

Sattuu se minuunkin, lapseni
kun nauloilla
joiden piti yhdistää, nyt
rakennetaan omaa huvipurtta, oman lipun alla
karikolle seilaavaa.

Niin kaikuu keväisessä illassa
vasaroiden kumea ääni.
Ja hengellinen kuolema kuin sumu
kietoo alttarilla palvelevien hurskaat hahmot.



19. 4. 2014. "Historia"-runon jälkimainingeissa syntynyt. 
Kirkkopolitiikkaa ja sen kritiikkiä. Evankelisluterilaisen kirkon kehityksestä ja erkaantumisesta omalle, omituiselle linjalleen... Osin myös arvostelijoiden (itseni mukaan lukien) äänensävyistä, jotka nekin, ikävä kyllä, voivat saada liian kärkevän (?) sävyn. Yhdessä pitäisi rakentaa, mutta kuinka rakentaa, jos ei ole yhteistä, evankeliumin mukaista perustaa... 

Evankeliumi ei menetä voimaansa vaikka kirkkolaitos liitoksissaan natiseekin, huojuu reittien risteyksissä, korvatessaan merimerkkejä nykyaikaisemmalla teologialla, ikiaikaiset majakat ihmismielen häilyvällä virvatulella.

Historia


Ei meillä ole muuta historiaa
vain omamme

Siitä maailmaa tarkastella,
maailmanhistoriaa,
arvioida poliittiset liikkeet,
paperin alla risteilevät virtaukset

Historiansivuille tarinoiksi suodattuneet
voitot ja tappiot



Ja ihmissuhteet
ovat sen verran kovan luokan
suurvaltapolitiikkaa
että siinä jos
missä tarvitaan
menneisyyden tuntemus

Nuo syvälle piirtyneet haavat



Tunneälyä,
vaistonvaraista herkkyyttä,
inhimillistä tarpeiden huomioimista

Niin itsen kuin toisen,
kumpaakaan kadottamatta

Empatiaa ja armollisuutta,
halukkuutta ymmärtää, oppia ja
kasvaa



Ajattelen hetken aikaa !

Millaisen jäljen
jättää elämänhistoria
yksittäisen ihmisen

Muurahaisen mitätön kulku
maailmankaikkeuden tiheään metsään



Lapsiimme

Jotka lukevat tulkintojen armoille jäänyttä
valokuva-albumia

Kuka on tuo mies
jonka viikset pilkottavat
äidin kukkaleningin takaa, tuo
joka ei ole isä 

Mitätöntäkö rakkaani, yhdentekevää



Maailmanhistoria
muodostuu
yksittäisten ihmisten
elämänhistorioista

Niin kuin olemme todenneet:
että ummetuksesta kärsivä keisari
helpommin aloittaa sodan

Jos vaikka kirjoitankin
humoristista sävyä tavoitellen



Löytää omat kipukohtansa
varhaislapsuudessa syntyneet
läheisriippuvuuden
mustasukkaisuuden aiheet

Elämyskeskeinen todellisuuspako

Joku pakenee ihmistä
uskontoon
kun pelkää rakastaa,
sulkee silmänsä Jumalan selän takana

Toinen Jumalaa
ihmiseen,
korvaa syvimmän tarpeen
pinnallisella, hetken kestävällä
tyydytyksellä, kadottaa tärkeimmän, ampuu ohi
maalin

Niin me tarkastelemme,
mekin
toistemme
kokemuksia ja historiaa

Ota kengät jalastasi, sillä maa jolla seisot
on pyhä maa



Ja kuinka helposti joudummekaan 
sellaisen 
mustanmeren rannalle 
jonka kuohuista ei hyvää seuraa


(19. 4. 2014 puolenpäivän aikaan. Historian sisä- ja ulkolukutaidosta.)

perjantai 18. huhtikuuta 2014

30 07 12





Entisöidyltä sillalta
näkyi alas veteen ja rannalle
kun ihmiset istuivat pieninä ryhminä
ja valot syttyivät

Vesi oli mustaa,
kujien putiikit vielä auki:
teetä, matkamuistoja, kolhiintuneita
ruosteisia pistimiä

Virtaus näytti kovalta
joen voima minulle tuntematon,
kävelimme piiloon
paikallisten ja turistien
katseilta

Uin kivien suojassa

ja sen muistan

kun yössä
astuimme sisälle
myymälään
jonka kuvaruudulla
video

tuhoutuvasta sillasta

kranaattien pirstoessa
yli neljäsataa vuotta paikallaan pysynyttä

ja sen pudotessa lohkareina
virtaavaan veteen

Kyyneleet valuivat kasvoillamme,
olimme pitkään hiljaa, hiljaa

Tiesimme kyllä
että silta on ollut katki
mutta nyt olimme omin silmin
nähneet sen

Ja tätä kirjoittaessani
ajattelen arkipäiväistä elämäämme,
kuinka helposti siitä tulee rutiini:
ystävälliset hymyt, kättelyt, puheenaiheiden kirjo

Tiedämme kyllä että
jokainen ihminen on tärkeä,
arvokas

Kannamme sitä tietona päässämme

Mutta olenko nähnyt, näenkö
edelleen - yhä vieläkin ja juuri nyt
kirjoittaessani sanoja:

Rakkaani,
on eri asia tietää ja todella
nähdä




(30. 7. 2012 kirjoitettu faktaruno,
perustuu Mostarissa 20. 7. 2012 koettuun.
Valokuvat 20 07 12 Mostar.)